kun kerran ei löydy sopivaa köyttä tahi kurkihirttä. Ja järvikin on niin matala eikä myllynkiveäkään löydy kaulaa koristamaan.
Eilen grillattiin ja oli ihan kivaa. Kitaran säestyksellä nuotion äärellä on hieno laulaa synkkiä lauluja manan mailta. Vielä kun osaisi soittaa. Tai edes laulaa.
Mutta kyllä silti vielä vituttaa. Loppuukohan se koskaan? Ja auttaako se että käy syksysateessa metsässä yksin lenkillä Viikatteen laulaessa elämän vastoinkäymisistä?
Humppa Soi: Viikate: On aivan sama
Humpastalainattua:
"On lemmenruusut sulle kerran kerran kukkineet.
On huulet hurmaavimmat valan vannoneet.
Valat kalleimmatkin lailla virvatulten häviää,
on polte suudelmankin harhaa häipyvää."
4 kommenttia:
Vitutus ei kuole koskaan, vain kohteet vaihtuvat.
Tsemppiä!
Viikate auttaa aina
Aijai, nuotiopiiri syysillassa kitaroineen kuulostaa kivalta. Tulisi jo kesä!
Hyvä silti, että olet hengissä. Tää on vaikea vuodenaika kaikille. Mä ainakin kuljen kun zombie ja nukahtelen suunnilleen missä vaan, istuen tai seisoen tai miten vaan.
Toivon tosiaankin, että sun vitutus laantuu. Elämä on joskus ihan hanurista!
Lähetä kommentti