Junassa

Katson kuinka asema häviää hetki hetkeltä kauemmaksi ja tuona karpalonkirpeänä hetkenä tajuan etten ehkä enää koskaan astu junaan samalta asemalta. Näenkö enää rakastani koskaan. Voinko edes sanoa häntä enää rakkaakseni jos tunne on vain yksipuolista. Pidättelen kyyneleitäni. Eihän aikuinen mies julkisesti itke. Mieleeni palaa paljon hyviä muistoja. Kuinka leikimme kuin lapset kävyillä rakennellen niistä käpylehmiä ja muita otuksia. Kuinka kävimme kahdestaan hakemassa joulukuusen lumisesta metsästä ja miten emme sitten löytäneetkään joulukuusenjalkaa. Sinä jouluna joulukuusi jäi pihalle hankeen pystyyn ja pikkulinnut söivät suuren osan koristeista. Muistot eivät häviä vaikka rakkaus katoaakin. Vaikka kipeää niitä tekeekin muistella.

Viereeni istuu nuori tyttö iloisella mielellä. Mietin mikä hänet saa hyvälle tuulelle, kunnes hän sanookin minulle että on se vaan mukavaa istua junaan kun tietää pääsevänsä oman rakkaan luokse. Minä nyökkäilen että onhan se. Pari päivää sitten minulla oli sama tunne enkä halua pilata tytön iloa omilla synkistelyilläni joten uppoudun ilmaislehden pariin. Mainoksia mainosten perään. Luen jutun elokuvien nimien suomentamisesta. Hymähtelen hieman lukiessani että Tuhannen tilanteen miehen alkuperäinen nimi on Metro. Miten joku on keksinytkään suomentaa sen noin ihmeellisesti. Paljonhan on elokuvia joiden nimiä ei suomenneta ollenkaan. Ehkä ihan viisasta. Muistan miten joskus nauroimme idealle että Brokeback Mountain suomennettaisiin Rikkinäisen selän kukkulaksi.

Vierustoverini soittaa rakkaalleen ja kuulen miten he keskustelevat ilmeisesti hetki sitten tapahtuneesta kihloihin menosta: "Mitenköhän porukat meilläkin suhtautuvat kun näin pian menimme kihloihin?", "Ai mitä?", "Niin, mikäs siinä kun kerran niin varmalta tuntuu?". Keskustelu kuulostaisi kauniilta jos ei itse olisi juuri kokenut eroa. En pidä pahana sitä että ihmiset valjastavat itsensä toiseen kihlasormuksen avulla jo varhaisessa vaiheessa. Kyllähän jokainen tietää milloin se tuntuu oikealta. Tai niin ainakin minä luulin tietäväni. Olin ilmeisesti väärässä.

Tyttö lopettaa puhelun ja kaivaa repustaan soittimen ja kuulokkeet. Kuulokkeet hän nostaa korvilleen ja aikansa soitinta räpellettyään löytää haluamansa kappaleen. Zen Cafeeta. Kuulen selvästi kuulokkeiden takaa kaikuvan Putron äänen. Piha ilman sadettajaa taitaa olla kyseessä. En ole koskaan tykännyt kyseisestä bändistä joten kaivan oman soittimen esille ja pian jo kuulen Maja Ivarssonin laulavan miten ei halua satuttaa minua. En usko että minua kukaan haluaisikaan satuttaa vaikka minua onkin juuri satutettu pahemmin kuin koskaan aiemmin. Elämä se minua moukaroi isolla vasarallaan. Ei se kenenkään syy ole. Kyyneleet meinaavat taas nousta väsyneisiin silmiini. Suljen silmäni ja vaivun vähitellen uneen miettien löydänkö enää koskaan päivänsädettä joka rakastaa minunlaistani menninkäistä. Olenko ikuisesti yksin?



Tässä oli se lupaamani tarina. Jotkut tietenkin etsivät tästä oikeaan elämään rinnastettavia asioita mutta niitä ei juurikaan ole. Mielikuvitukseni sattui olemaan vain haikealla tuulella ja synnytti tällä kertaa tuollaisen tarinan. Toivottavasti olette tyytyväisiä ja valittaahan aina saa.

Humppa Soi: The Sounds: Hurt You