Niinhän sitten päätin tehdä ja irtisanouduin kokonaan vanhasta työpaikasta. Tyhmäähän se ehkä oli, mutta nytpähän ei ainakaan ole pelkoa että jämähtäisin sellaiseen työhön josta en niin kauheasti pidä. Ja tammikuun loppuunhan nyt ainakin on töitä. Ja sittenhän siitä parin viikon päästä meille pitäisi syntyä toinen lapsi. Vaikka kevään epävarma työllisyystilanne ja pienen vauvan arkeen tuomat yövalvomiset pelottavatkin niin eiköhän siitä jotenkin selviä. Yhtenä syynä irtisanomiseen olikin nimenomaan tuo tuleva pienokainen. Pakko saada jotain vähemmän kuluttavaa työtä kuin tuo vanha työ. No toivotaan että nykyinen työ jatkuu. Tai että löytyy joku muu mielenterveyspuolen työpaikka. Vaikka onhan se työ tietenkin välillä henkisesti aika raskasta.
Ja nyt kun sosiaalinen ja muukin media on pullollaan pakolais- ja hallituksen leikkaus keskusteluja niin pakko tunnustaa, että minä en jaksa miettiä. Tulee ähky kun joka puolelta niitä tuputetaan ja valitetaan puolin jos toisinkin. Tärkeitä asioitahan ne tietenkin on, ymmärtäähän sen, mutta rajansa kaikella.
No ehkä viidentoista päivän päästä, kun rikon kolmenkymmenen vuoden rajapyykin, niin alan sitten ottamaan itsekin aktiivisesti kantaa päivän politiikkaan. Tai sitten en. Luultavasti facebook -tilini jatkuu samanlaisena Mikko Alatalon ylistyspaikkana kuin ennenkin ja instagramiin laitan jatkossakin hassuja kuvia tai kuvia pojastani tai hassuja kuvia pojastani.
Ja tämä blogini säilyy tämmöisenä epämääräisten kirjoitusten sekamelskana.
Nyt tässä kävi taas niin kuin aina, että silmäni alkavat painamaan lyijyä ja pää lyömään tyhjää...
Kai se ois nukkumaan mentävä, kun aamulla töihin. Mitähän sitä työpäivä tuokaan tullessaan?
Pojan suusta: "Ei tiiäkkään."
P.S. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit kuuluu syksyyn. Kuunnelkaahan.
