Usko. Enkä todellakaan tarkoita sitä putouksen rasittavaakin rasittavampaa Eevertti Luttista. Aku Hirviniemi tuntuu menevän aina siitä mistä aita on matalin eli kaksimielisyyksillä. Myönnän kyllä itsekin monesti nauravan kaksimielisyyksille, mutta parasta huumoria on se kun ei tarvitse mennä sinne navan alapuolelle ja silti naurattaa. Mutta tästä minä nyt en varsinaisesti tänne tullut avautumaan.
Miksi minä en uskalla edelleenkään tunnustaa uskoani riittävän rohkeasti? Miksi vaikenen kun ihmiset puhuvat uskovaisista pahaa? Miksi en puolusta? Sano omaa mielipidettäni. En minä riidellä halua uskon asioista. En todellakaan. Jokainen uskoo siihen mihin uskoo ja minä suon sen kaikille. Minua häiritsee se kun pelkään tunnustaa omaa uskoani. En tarkoita että haluaisin koko ajan ja kaikille kertoa uskostani, "Hei minä olen Wille ja olen uskovainen." Ääh. En minä tiedä mitä minä haluan.
Tai no tiedän minä. Haluaisin taas alkaa käymään seurakunnassa ja lukemaan Raamattua ahkerammin ja rukoilla enemmän. Haluaisin että uskovaisuuteni näkyisi elämässäni. Haluaisin. Mutta pelkään. Vaikka ei tarvitsisi. En ole käynyt seurakunnassa varmasti yli vuoteen. Ja kynnys mennä sinne on suuri. En tiedä miksi. Jotenkin vaan ei uskalla. Vaikka sinne nimenomaan pitäisi olla hyvä mennä. Ja itsensä vuoksihan sinne haluaisin mennä. Ei minua kiinnosta mitä muut seurakuntalaiset minusta ajattelevat. Haluaisin mennä sinne että saisin lisää rohkaisua tähän omaan uskooni.
Raamattua luen kyllä aina ajoittain ja rukoilenkin silloin tällöin. Sekin tuntuu kyllä välillä todella raskaalta aloittaa. Ei ole uskon tie niin helppoa. Eikä pidä ollakaan. Ei kukaan väitäkään että se olisi ainaista ruusuilla tanhuamista.
Jotenkin nyt kyllä todella sekavia ajatuksia päässäni eikä ne muutuu yhtään selkeämmiksi vaikka kuinka yritän kirjoittaa niitä ylös. Ehkä minä halusin vain taas kertoa täällä että olen edelleen uskovainen mies vaikkakin tunnen itseni siinä suhteessa heikoksi. Mutta saan olla heikko mies, niin kuin Kleemolan Anttikin laulaa.
Toivottavasti en aiheuttanut kenelläkään suuria traumoja tällä sekavalla uskovaisen miehen ajatuksien sillisalaatilla.
Kuunnelkaa ystävät (ja vihamiehet/-naiset) tämä kappale niin tiedätte vähän mitä pyörii mielesssäni:
4 kommenttia:
Jotenki tuntuu muutenkin nykysin, että on vaikeinta olla oma itsensä. Ihan vain sen takia, että kaikilla on kaikesta niin jyrkät mielipiteet ja voi olla varma, että teki mitä tahansa, niin jotakuta se ärsyttää/järkyttää.
Se on aika jännä juttu, kun nykyään koko ajan kuitenkin korostetaan sitä että ihmiset on yksilöitä ja erilaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on.
Se on kyllä outoa. Kaikkialla toistetaan tuota samaa, että saa olla millainen tahtoo, mutta kuitenkin eri ryhmittymien välillä on se "Kunhan vain on niinkuin me." -kortti olemassa.
Semmoinen "practise what you preach" -mentaliteetti pitäisi olla useammalla. Myönnän kyllä toki, etten itsekään kaikkien ihmisten tapoja välttämättä ymmärrä, mutta en minä sen takia alka ketään vainoamaan. On inhoittava tilanne jos ei tunne oloaan turvalliseksi toteuttaessaan itseään.
Niinpä.
Lähetä kommentti