Ilon aiheet sen kun jatkuu

Tilasin toissapäivänä Viikatteen uusimman LP:n ennakkoon (ilmestyy LP:nä vasta oliko se nyt 16.9) ja tottakai piti kyytipojaksi tilata myös Mikko Alatalon LP. Luulin että ne tulevat samassa paketissa mutta lähettivät Alatalon heti minulle. Tänään tuli postissa. Mahtavaa. Upeaa. Ikävän karkoitus on LP:n nimi ja se pitää paikkansa. Laskin tuossa äsken Mikko Alatalon LP:t ja CD:t yhteen ja huomasin ilokseni että niitä on jo yli 20. Pikku hiljaa kokoelmani siis karttuu.

Ja sitten päivän toiseen aiheiseen. Pelkoihin. Tai oikeastaan minun yhteen pelkooni. Koulussa olemme pariin otteeseenkin puhuneet peloista ja jännittämisestä. Minä olen tajunnut että yksi sellainen tilanne jota pelkään tai ainakin jännitän kovasti on liikkuminen. Kyllä minä yksin tykkään liikkua jonkun verran (lue: todella vähän) ja oikein lähestein ihmisten kanssa. Mutta anna olla kun pitäisi vähänkään vieraassa tai uudessa seurassa harrastaa jotain liikkumista niin johan menee Willeltä Vemmelsääri pöksyyn. Varsinkin jos siihen liittyy kilpailua, oli sitten miten leikkimielistä tahansa. Koulun urheilupäivät tai muut vastaavat ovat myös minun mustalla listallani. Ajatuskin jo kauhistuttaa.

Mistähän tämä johtuu? Olen sitä miettinyt viime aikoina kovasti. Lapsuudessa meillä kotona veljen kanssa kun leikimme niin tuskin koskaan kisailimme mistään ja silloin vielä tykkäsinkin liikkua. Koulussa mukaan tuli sitten kilpailu ja arviointi. Ja minähän se olin aina se viimeinen. Ei se minua haitannut. Tyydyin rooliini enkä edes yrittänyt parastani. Sitten kun siirryin yläasteelle niin alkoi jo tapahtumista lintsaaminen. Jos oli liikunnassa esim. jotain testejä niin oli enemmän sääntö kuin poikkeus ettei tätä poikaa siellä näkynyt. Lukio meni samalla kaavalla. Siellä saikin karsittua liikunnan tosi vähäiseksi josta olin tyytyväinen. Armeijassa ei ollut mitään hätää kun pääsin huonoimpaan kuntoryhmään jossa olimme kaikki yhtä laiskoja. Tämän jälkeen ei asiaa olekaan tarvinnut edes miettiä. Ennen kuin nyt asia tuli taas mieleen ja kun huomenna olisi koulumme liikuntapäivä. Nimeäni ei listoilla näy ja en ole siihen osallistumassa vaikka tiedän että siitä opettajat urputtavat jälkeenpäin.

Ei tuollaiset tilanteet niinkään haittaa mutta kun tämä kammoni iskee myös jos kaveriporukassa (varsinkin uusien kavereiden kanssa) pitäisi harrastaa jotain liikuntaa esim. koripalloa, lentopalloa, jalkapalloa, pyöräilyä... lista on miltei loputon. Se on typerää kun pitää aina kieltäytyä kun pyydetään jonnekin missä liikutaan. Ja asiaa melkein pahentaa se jos sanoo ettei tykkää liikkua ja että se on arka paikkani. Silloin ihmiset alkavat säälimään ja yllyttämään että ei se mitään ja tunnen itseni vielä huonommaksi ihmiseksi.

Tässä vielä yksi esimerkki elävästä elämästä:

Meidän piti tyttöni kanssa tavata pari hänen kaveriaan (oikeastaan voin jo sanoa heidän olevan minunkin kavereita) ja yhden ulkomaalaisen vaihtoppilaan jota en ollut vielä tavannutkaan. ABC:lle ajattelimme mennä kahvittelemaan. Sovimme kuitenkin että tapaamme lukion pihassa kun he olivat siellä ja siitä sitten menisimme yhtä matkaa. Kuinkas ollakaan heillä oli mukana koripallo ja heittelivät siellä koreja. Heti kun näin sen niin iski ahdistus. Teki mieli poistua paikalta ettei vaan joudu pelaamaan koripalloa. Hyvin tilanteen selvitin, ei siinä mitään. Mutta se tunne mikä iski ei ollut mikään mukava.

Ehkä minä joskus vielä uskallan liikkua niin kuin muutkin mutta nyt ei ole sen aika. Tiedän että pakenen tilanteita ja asia vaan pahenee mutta niin. Minä olen minä.

Menipäs tämä nyt pois alkuperäisestä suunnitelmasta ja tuskin tästä kukaan mitään tolkkua saa mutta olipas mukava kun juttu luisti pitkästä aikaa.

Humppa Soi: Mikko Alatalo: Ihminen on selviytyjä
Humpastalainattua: "Pakko on itsensä hyväksyä vaikka toiset ei hyväksykään"