Vauhtia

"Vauhtia!", huusi nuori nainen miehelle joka alkoi jäädä jälkeen.
"Me myöhästymme jos emme pidä kiirettä."
"Joo, joo. Parhaani yritän, en minä ole mikään pikajuoksija", hieman tukeva mies vastasi 10 metriä naisen perässä epätoivoisesti juoksuaskeleita tavoitellen. "Eikä se ole minun vika että auto päätti sanoa sopimuksensa irti elämämme ehkä tärkeimpänä aamuna."
"Sinähän sen romun menit ostamaan, mutta antaa asian jo olla. Kiirehditään nyt vaan ettei hääväen tarvitse kovin kauan odotella."
"Puuh, joo joo", vastasi mies hengästyneenä ja ajatteli miksi nainen ylipäätään suostuu menemään naimisiin tällaisen läskin laiskimuksen kanssa. Vielähän sitä ehtisi perua mies tuumaili pieni virne suupielessä. Se olisikin jo koomista jos tämän hääaamun pyrähdyksen jälkeen vielä saisi pakit.
"Älä virnuile vaan pistä töppöstä toisen eteen. Kirkko näkyy jo", nainen sanoi samalla ajatellen että miksiköhän on tämän miehen valinnut elämänkumppanikseen kun olisi kuitenkin tällä ulkonäöllä saanut kenet tahansa. Onhan mies toki hauska, kiltti ja luotettava eli juuri sellainen mitä aviomieheltä odotetaankin. Välillä kuitenkin sitä haluaisi jotain muuta. Jotain vähän miehisempää kuin 100 kiloa läskiä ja vitsailua Mikko Alatalosta. Ja ennen kaikkea vähän vauhtia asioiden hoitamiseen.

Näissä mietteissä tuleva aviopari lisäsi vauhtia ja ehtivät kuin ehtivätkin kirkkoon ihan ajallaan. Kirkko oli tupaten täynnä. Pieni puheensorina vain kuului muuten hiljaisessa kirkossa. Minä istuin sulhasen puolella ja mietin miten elämä kuluukin nopeasti. Vastahan sitä Martin kanssa leikittiin seikkailijoita pururadan takana olevassa metsässä ja nyt sitä sitten istutaan jo Martin häissä. Eikä sitä oltaisi kumpikaan uskottu vielä teinivuosina että Tonnikeiju-Martti saisi joku päivä noin kauniin morsiamen.

Kirkon uruista kajahtaa Prinsessa Ruususen häämarssi ja puheensorina lakkaa. Isot tammiovet aukeavat ja hääpari astuu sisään. Mietin että kylläpäs marssivat nopeasti. Ei kyllä mikään ihme. Onhan sitä totuttu näkemään vauhtia Anna-Leenan ja Martin elämässä muutenkin. Kihloihinkin menivät vauhdilla ja nämä häätkin piti jo vuoden päästä ensitreffeistä järjestää. Anna-Leena se aina haluaa hoitaa kaiken nopeasti.

Häämarssi soi loppuun Martin ja Anna-Leenan odotellessa alttarilla. Anna-Leena kuiskaa Martin korvaan: "Pitikö meidän näin kiirellä mennä?"
Martti siihen tuhahtaa: "Sinullahan se kiire tuntui olevan."
Anna-Leena mutisee jotain vastaan kun pappi sitten keskeyttää alkavan riidan aloittamalla itse seremonian. Kaikki sujuu niin kuin on sovittu. Sitten koittaa se ratkaiseva kysymys.
"Tahdotko sinä Martti Johannes Iivanainen ottaa tämän Anna-Leena Kärnän avipuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä kuin vastamäessä?"
Martti selvittää kurkkunsa ja vastaa kuuluvalla äänellä:
"En tahdo."
Kaikki on hiljaa. Kukaan ei pysty käsittämään mitä juuri ovat kuulleet. Sen vielä osasivat odottaa että Anna-Leena olisi antanut pakit mutta että Martti.
"Niin, en tahdo. En minä tahdo juosta loppuelämääni Anna-Leenan perässä ja kuunnella valitusta joka asiasta."
Martti poistuu rauhallisin askelin kirkosta jättäen Anna-Leenan alttarille itkemään. Näin vauhdilla nämä häät menivät. Mutta vauhtiahan Anna-Leena kaipasikin.


Tarimaanantai antoi aiheen ja tällaisen tällä kertaa päässäni synnytin.