Kokkola 11.3.2009
Istun yksiöni ikkunan edessä ja kirjoittelen tätä kannettavallani. Katson ulos ikkunasta. Nosturiauto ajaa hitaasti kerrostalon ohitse, kaksi harakkaa liihottaa taivaalla, mies polkee pyörällä reppu selässä. Tässähän voisin istua vaikka koko päivän ja seurailla Kokkolan elämää, mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee. Minulla on tänään iltavuoro työharjoittelussa. Klo 13.00 olisi siis tarkoitus istua sotainvalidien palvelutalon kahvipöytään. Työ siellä on sopivan rauhallista mutta mukavaa. Kahvin keittelyä, tiskaamista, lääkkeiden antamista... ihan sellaisia perus kotitöitä. Suurin plussa paikassa (hyvän ruoan lisäksi) on se että jää aikaa jutella vanhusten kanssa. Mielenkiintoisia elämäntarinoita.
Nyt ulkona kulkee päiväkodin tätejä lasten kanssa. Keltaiset turvaliivit näkyvät kauaksi. Mietin että olihan sekin mukavaa työtä olla päiväkodissa. Ja terveyskeskuksessakin viihdyin. Voiko tästä sitten päätellä että viihdyn alallani. Olisihan se jo pikkuhiljaa korkea aika löytääkin se oma ala. Ei tällä alalla kyllä rikastumaan pääse mutta jos sitä viihtyy työssään niin sehän se kuitenkin on se pääasia.
2 kommenttia:
Kyllä mäkin olen sitä mieltä, että työssä viihtyminen on tärkeämpää kuin iso palkka.
Ja sotainvalidien jutut on varmasti oikeasti kiinnostavia. :)
Sitä vaan joskus mietin, että ollaan varmaan hirmu onnekkaita kun ollaan selvitty lapsuudesta hengissä, kun ei silloin ollut mitään turvaliivejä tai pyöräilykypäriä tai muitakaan suojamenetelmiä. Eipä sillä, ihan hyvä jos noilla keinoin pelastuu pieni lapsi turmiolta.
Niin. Aika muuttuu Tiinaseni.
Lähetä kommentti