Arkistojen aarteita Osa 1

No tässä nyt olisi tämä lupaamani novelli jonka lukiossa olen kirjoittanut. Saa nauraa.

Matkalla

Astun tympääntyneenä linja-autoon. Lunta pyryttää ja on kylmä. Varmaan 20 astetta pakkasta. Linja-auto on vanha romu. Kyljessä lukee Soisalon liikenne. Miksiköhän se toimii täällä Karstulassa koululinja-autona? Linja-auto on melkein täynnä. Vain muutama tyhjä paikka. Istuudun kolmanteen penkkiriviin oikealle puolelle nokasta katsottuna. Mietin miten kurjaa oli taas koulussa. Ruotsin kokeesta 4½, matematiikasta 5, englannista 5½ ja ranskasta 5-. Koeviikkojen huono puoli on se että kaikki kokeet palautetaan melkein aina samana päivänä. Ruokakin oli pahaa. Kaalipataa. Tykkääköhän siitä kukaan muu kuin Jani? No se on muutenkin vähän outo.
Linja-auto täyttyy entisestään ja lopulta vapaita paikkoja ei ole kuin minun ja jonkun vanhan mummon vieressä. Autoon nousee iso, ruma mies. Olen aivan varma että minun tuurillani hän tulee istumaan viereeni. Mutta ei, hän meneekin ohitseni sen vanhan mummon viereen. He ovat varmaan sukulaisia. Juttelevat ainakin kuin vanhat tutut.
Viimein kuski tulee ja kiertää keräämässä maksut. Leimaan korttini ja huomaan että, siinä ei olekaan enää matkoja jäljellä. Kuski pyytää maksamaan käteisellä tai poistumaan autosta. Ilmaiseksi täällä ei matkusteta. Saan kuin saankin kokoon kuskille kelpaavan rahasumman.
Juuri kun auto on lähdössä liikkeelle, nuori nainen juoksee paikalle käsiään huitoen. ”Älkää lähtekö ilman minua!” Nainen nousee autoon ja maksaa matkansa. Nainen kävelee minua kohti ja huomaan hänen olevan todella kaunis. Pitkät mustat hiukset, ruskeat silmät ja hyvä vartalo. Alan hermoilla kun huomaan hänen pysähtyvän paikkani eteen. En tiedä minne katsoa. Nainen kysyy: ”Anteeksi, mutta saako tähän istua?” Mumisen jotain myöntävän kuuloista vastaukseksi. Nainen istuutuu ja haistan hänen ihanan hajuvetensä tuoksun. Käteni hikoavat ja mietin, että pitäisi keksiä jotain puheenaihetta. Minun onnekseni nainen aloittaa puhumisen ja sanoo "Onpas, täällä täyttä. Onneksi sentään pääsin istumaan, niin ei tarvitse seistä koko matkaa Kimingille."
Hämmästyn, kuulinko oikein? Kysyn hieman epäröiden:
"Anteeksi mutta oletteko te menossa todellakin Kimingille vai kuulinko väärin?"
"Kuulitte aivan oikein. Kimingille. Miten niin?"
"Eiku, minä asun Kimingillä ja tuntuu niin oudolta että te olette matkalla sinne. Katsos kun en ole ennen nähnyt teitä" vastaan nyt jo hieman varmemmin. Kaunotar hymyilee ja vastaa
”Niin, en olekaan ennen käynyt Kimingillä. Minulla on nyt lomaa ja olen vuokrannut kaverieni kanssa sieltä talviasuttavan mökin viikoksi. Kaverini tulivat sinne jo eilen. Anteeksi en ole esitellyt itseäni. Olen Senja Siukkonen. Tampereelta”
Esittelen itseni ja puhumme niitä ja näitä. Kerron mm. miten kaverilleni Kari Tammiselle kävi eräällä linja-automatkalla Helsinkiin. Hän nimittäin luuli erästä miestä reppukasaksi ja kysyi tämän vierustoverilta: ”Voiko tähän istua?”.
Sitten olemmekin jo Kimingin keskustassa ja Senja painaa pysähtymisnappia. Keksin hyvän idean miten saan olla vielä hetken Senjan kanssa. Jään pois samalla pysäkillä, vaikka itse asun toisella puolella Kiminkiä. Valehtelen Senjalle että asun samalla suunnalla missä Senjan vuokraama mökki on. Kävelemme yhtä matkaa ja autan jopa Senjan matkalaukkujen kantamisessa. Olen niin onnellinen kuin voin vain olla. Vihdoinkin tapasin naisen. Hyvästi kurjat poikamiesvuodet. Kävelemme noin pari kilometriä Kimingin keskustasta länteen päin. Tosin matka tuntui vain parilta sadalta metriltä näin mukavassa seurassa. Lopulta näemme mökin. Komea Hongan hirsimökki tai pikemminkin huvila. Saatan Senjan ovelle asti. Olen juuri kysymässä Senjan puhelinnumeroa kun ovi aukeaa ja ulos astuu parimetrinen bodari. ”Senja-rakas, vihdoinkin saavuit. Mulla on ollut sua ihan mahoton ikävä. Hei mutta kuka äijä toi on?”, bodari melkein huutaa.
”Se on vaan yks joka asuu tässä lähellä”, Senja sanoo ja menee sisälle. Jään ulos bodarin kanssa. Sanon: ”Heippa”, ja lähden kävelemään poispäin mökiltä. Bodari sanoo saattavansa minut tielle asti.
Kävelemme sanomatta sanaakaan. Bodari polttaa yhden tupakan ja kun olemme tiellä, hän sanoo:
”Olen Boris, Senjan poikaystävä, enkä pidä siitä että, Senja kulkee tuollaisten homojen kanssa. Kyllä mä tiedän mitä sä ajat takaa.”
Hämmästyn ja vastaan äkkiä: ”Ihan oikeasti ei mulla ollu mielessä mitään.”
Boris sanoo tyynesti: ”Eikö Senja muka ole sinun mielestäsi kaunis ja viehättävä?”
En tiedä mitä vastata. Hieman epäröidyttyäni vastaan: ”On, hän on erittäin kaunis ja viehättävä.”
”Eli sää yritit iskeä Senjan minulta, saatanan kusipää!”, Boris huusi ja seuraava asia minkä näin oli Boriksen iso nyrkki syöksyvän kohti naamani. Kaadun selälleni lumihankeen ja nenästä alkaa vuotamaan verta.
”Nyt painut sinne mistä oot tullutkin. Enkä sitten halua nähdä sinua enää ikinä Senjan seurassa. Tämä oli vain esimakua mitä käy kun vokottelee minun tyttöystävääni”, sanoo Boris ja lähtee kävelemään takaisin mökille päin vihellellen Mombasaa.
Nousen ja lähden kävelemään allapäin kohti kotiani. Eihän matkaa ole kuin jotain kymmenen kilometriä. Jostain kuuluu Popedan kappale Olen matkalla Alabamaan. Olisinkin. Kestää hetken ennen kuin tajuan sen olevan minun oma puhelimeni. Iskä soittaa. Muistan että koko muu perhe on tosiaan matkalla etelän lämpöön. Minä jouduin jäämään kotiin, kun on koulua ja lukion kolmas vuosi on niin tärkeä ettei muka voi olla poissa koulusta. Vastaan niin kuin aina vastaan puhelimeen:
”Niin”
”No missä oot, joko oot kotona? Aattelin vain soittaa, että myö ollaan jo lentokentällä. Kohta päästään koneeseen ja sitten ollaankin jo pian matkalla Espanjan rannikolle ihailemaan rantamaisemia. Ei mutta nyt meidän pitääkin jo mennä. Koita pärjäillä. Hei”, iskä sanoo ja sulkee puhelimen ennen kuin ehdin vastata. Vastaan kuitenkin hiljaa ääneen: ”Matkallahan minäkin.”


Että tämmöistä tänään. Vähän yritin selkeyttää tuota kun kaikki oli kirjoitettu yhteen pötköön mutta en tiedä onnistuinko siinä yhtään. Mutta nyt sitten lukemaan säteilysuojelua kun tentti on neljältä ja syömässäkin pitäisi jossain välissä käydä koululla. Ei tosin omalla koululla.

Humppa Soi: Janis Joplin/Big Brother & the Holding Company: Piece of my heart

Elämässäopittua: "Mittään en oo ikinä tehny. Enkä varsinkaan pahhaa."