Nyt myllertää mieleni. Ajattelin vihdoin ottaa härkää sarvesta ja nostaa kissan pöydälle ja olla katsomatta koiraa karvoihin ja tekemättä kärpäsestä härkästä. Mutta aluksi lopetan nämä mauttomat eläinsananparret. Näin.
Aiheena tänään siis on aihe jota olen joskus sivunnut täällä, mutta josta olen vannonut itselleni etten koskaan siitä täällä puhu. Ja ei. En tarkoita seksiä. Siitäkään en täällä puhu ja turha odottaa että jatkossakaan puhuisin. Aihe jota tässä kiertelen kaartelen on seuraavanlainen:
Minä ja usko
Vaikea aihe. Aloitetaan siis vaikka ihan alusta. Ja anteeksi jos vähän hyppii aiheesta toiseen, kirjoitan vain mitä mieleen tulee.
Minä synnyin ja kasvoin luterilaisessa, uskovassa perheessä. Iltarukoukset tulivat tutuiksi jo pienestä ja pyhäkoulussa kävin. Kirkossa kävimme muutaman kerran vuodessa ja varsinkin joulukirkko oli tärkeä. Olen lapsesta asti kyllä uskonut Jumalaan, mutta jotenkin se ei koskaan ole ollut näkyvää minussa. Rippileirin kävin niin kuin muutkin ja veljeni mukana kävin usein gospelkonserteissa ja tapahtumissa. Tykkäsin kovasti kyllä siitä tunnelmasta mikä henkii gospeltapahtumissa, mutta jotenkin aina minulla on kuitenkin ollut sellainen ulkopuolinen olo siellä. Jotenkin sellainen etten minä kuulu sinne. En ole tarpeeksi hyvä tai jotain vastaavaa. En oikein tiedä mitä.
Ehkä siinä lukioaikana ja sen jälkeen minun uskoni entisestään hiipui. Uskoin kyllä mutta jotenkin en tiennyt että miten uskoisin, mihin uskon. Aina olen kuitenkin pitänyt päivänselvänä asiana että Jumala kyllä on olemassa ja Raamattu on totta. Jätin kuitenkin uskonajatukset aina jotenkin taka-alalle.
Tampereella kun olin ja kun sitten tuli ero silloisesta kihlatustani, niin minä olin kyllä pitkään alla päin ja muistaakseni silloin muutamaan otteeseen itkiessäni yritin rukoillakin mutta se vaan turhautti entisestään kun tuntui etten osaa.
Kun asiat siitä sitten kuitenkin alkoi jotenkin lutviutua ja lopulta hain ja satuin pääsemään Kokkolaan, oli mieleni korkealla. Uusi kaupunki, uusi koulu, uudet ihmiset, uusi elämä. Ja niinhän siinä sitten kävi kuten ehkä tiedättekin, että ihastuin luokkakaveriin. Ensimmäisiä asioita joka sai minut häkeltymään oli se kun kesken tunnin tuli jotenkin puheeksi juominen ja hän sanoi ettei juo. Menin ihan sanattomaksi ja hehkutin etten minäkään juo. Sitä hän ei kyllä meinannut aluksi uskoa. Aloimme viihtyä enemmän toistemme seurassa ja lopulta näemme mukamas ihan viattomasti kavereina myös vapaa-aikoina. Ja me puhuimme. Puhuimme ja puhuimme ja puhuimme. Kevyistä aiheista ja raskaista aiheista. Ei ollut mitään aihetta mistä emme olisi voineet puhua. Ja tässä tietenkin paljastui se että hän oli uskovainen. Hieman arasti hän sen sanoi, mutta minua se tieto vain lämmitti. Mieleni teki kovasti sanoa että niin olen minäkin, mutta kaartelin ja kiertelin että no olen minä tavallaan tai niin tai no olen tai niin uskon minä joo omalla tavallani. Minua hävetti kun en ollut samalla lailla itsevarma asiasta kuin hän.
Yhtenä kertana hän sitten pyysi minua mukaansa heidän seurakunnan kokoukseen (babtistiseurakunnan kokoukset ovat vähän niin kuin luterilaisesn seurakunnan jumalanpalvelukset). Minähän tietenkin lähin mukaan. Siellä oli lämmin ja ystävällinen ilmapiiri. Kukaan ei tullut tyrkyttämään mitään tai kysymään mitään vaikeita kysymyksiä. Tuntui että kaikki olivat vain sellaisia kuin olivat. Omia itsejään. Istuin penkkiin ja sitten kokous alkoi. Tuli puhetta ja laulua ja ihmisest kertoivat miten olivat tulleet uskoon. Yleensä seuroissa tai jossain tapahtumissa joissa puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta, minua alkaa aina väsyttämään enkä jaksa kuunnella. Mulla tällä kertaa ei. Minä kuuntelin tarkasti ja seurasin kokouksen kulkua. Aluksi vähän pisti korvaan kun osa seurakuntalaisista niin avoimesti ylistivät Jeesusta ja huusivat hallelujaa, mutta siihenkin tottui. Eikä minun tarvinnut niin tehdä. Minä sain olla oma itseni ja istua hiljaa penkissä mietteliäänä.
Se ensimmäinen kokouksessa käynti ei vielä mitenkään kuitenkaan mullistanut elämääni. Mutta sitten aloimme käymään vähän useammin kokouksissa ja huomasin todella viihtyväni siellä ja saavan sieltä paljon ajatuksia elämääni. Todellista herätystä ei kuitenkaan vielä ollut tapahtunut.
Mutta sitten eräänä iltana. Olimme puhuneet uskosta tyttöystäväni kanssa (silloin hän taisi jo olla tyttöystäväni, ainakin epävirallisesti) ja minulle tuli kurja olo. Taas sellainen olo että, en minä osaa olla uskossa vaikka haluankin. Aloimme nukkumaan. Käänsin selkäni ja olin vähän allapäin, mutta yritin tietenkin olla näyttämättä sitä hänelle. Sitten hän laittoi kätensä minun ympärilleni ja kysyi että saako hän rukoilla minun puolestani. Minä nyökkäsin ja vastasin hiljaa myöntyvästi. Sen rukoilun muistan ikuisesti. Minulla vain valui kyyneleet, enkä pystynyt sanomaan mitään. Vihdoin tuntui siltä että minäkin todella kelpaan Herralle. Tällaisena kuin olen. Ja minusta tuntuu että siinä hetkessä minä tulin uskoon. Ihan oikeasti. Olo sen jälkeen oli kuin olisi tipahtanut valtava taakka pois sydämeltä. Oli helppo olla.
Siitä lähtien usko on tullut osaksi elämääni. Välillä tunnen olevani vahvasti uskossa, välillä taas olen hyvinkin heikko. Nytkin on pitkään mennyt ettei ole tullut Raamattua avattua eikä kokouksissa käytyä. Jotenkin olen työntänyt asiat taas taka-alalle. Mutta eiköhän se tästä taas. Ei Jumala hylkää kunhan vain uskaltaa kääntyä Hänen puoleen.
No nyt alkaakin sitten jo kirjoittaminen väsyttää. En tiedä vielä uskallanko tätä julkaista vaikka tiedän ettei siinä ole mitään pelättävää. Jotenkin vain pelkään sitä että mitä ihmiset ajattelevat sitten minusta. Mutta eihän sillä ole oikeasti mitään väliä.
Tällainen vähän erilainen tilitys tällä kertaa. Ja vaikka vihdoin purin uskoani ulos blogilleni niin ei tästä varmaan tapaa tule. Eiköhän blogin taso pysy kuitenkin tasaisen sekavana edelleen. Mihinkäs koira karvoistaan pääsisi, eikä vanha koira uusia temppuja opi. Aaargh. Taas eläinparsia.
"What will people think
When they hear that I'm a Jesus freak
What will people do when they find that it's true"
11 kommenttia:
Tämmösistä asioista on aina jotenkin tosi pelottava puhua ääneen, kun ei tiedä mitä toiset ajattelee, oli sitten oma elämänkatsomus mikä tahansa.
Tosin varmaan se on tavallisempaa tänä päivänä kertoa siitä, että ei usko, joten hatunnosto sulle.
Aivan. Kiitoksia sinulle hatunnostosta ja nostan takaisin kun uskalsit kommentoida :)
Uskohan on kaunis asia. Erityten sellainen usko, jossa korostuu se oma suhde Jumalaan eivätkä mitkään "taivaspisteet". Todella kaunis kirjoitus, kiitos siitä!
Hei, Ville, tosi jees juttu :).
Ja super biisin laitoit, on yks mun suosikeista :)
Kiitos teillekin Muusikotar ja Jensku :)
Olit rohkea, kun kirjoitit aiheesta. Minullakin on jäänyt kirjoittamatta, ja bloginkin ehdin jo lopettaa ;) Pohdintojasi uskosta oli mielenkiintoista lukea.
Rohkea postaus ja hienoa, että olet löytänyt itseäsi tälläkin saralla. Minä olen valitettavasti varmaan jonkin sortin pakana, kun käyn kirkossa vain perhejuhlissa (jouluna en ole koskaan käynyt). Minut on kastettu vasta omasta pyynnöstäni teini-ikäisenä, kun halusin rippikouluun kavereiden mukana. Isä oli kovasti tätä vastaan, sen takia minulla oli vauvana vain nimijuhlat. Kai se ajatusmaailma pitkälti tuolta kasvatuksesta kumpuaa, vaikka koulussa olinkin mukana uskonnontunneilla.
En osaa edes vastata kysymykseen "uskotko Jumalaan". Toisinaan tuntuu hienolta ajatella, että tuolla ylhäällä on joku kaitsija, mutta toisaalta minua rasittaa joidenkin tahojen uskonnon tuputus. Jos se ei luontevasti itselle tule, niin miksi vääntää. Vaikeita asioita.
Elean: Ei ollut helppoa kirjoittaa, enkä tiedä sainko mitään ulos aivan sellaisena kuin sen pääni sisällä ajattelin :)
Tincali: Tuputus nimenomaan monesti saa karvat pystyyn. Ei ketään voi väkisin käännyttää.
Uskotko Jumalaan? -kysymys oli itselleni erityisen kiusallinen vielä jokunen aika sitten. Sitä kun ei ollut itsekään varma asiasta niin yritti vain kierrellä ja kaarrella ja olla oikeastaan vastaamatta mitään.
Niinpä. Vaikeita asioita.
Pakana sanasta tulikin muuten vielä mieleen se kun kaverini kanssa viime kesänä ajoimme autolla ja kävimme syviä keskusteluja uskosta ja Jumalasta. Hän on ateisti ja minä haukuin häntä välillä pakanaksi ja hän minua uskikseksi. Mutta keskustelu oli erityisen antoisa. Paljon sai ajateltavaa.
Voin kertoa, että oli todella ahdistavaa seurustella ateistin kanssa, kun itse ei ole.
Minullakin on kokemusta siitä ja olen samaa mieltä. Eipä silloin paljon uskon asioista tullutkaan puhuttua ja ne tuli jätettyä taka-alalle. Hattua nostan sellaisille uskovainen-ateisti pareille, jotka oikeasti onnistuvat elämään niin. Ei varmasti ole helppoa.
Nyt olen niin kiitollinen siitä kun meillä on kihlattuni kanssa niin samanlainen arvomaailma. Toinen ymmärtää miten tärkeää tietyt asiat itselle on. Esimerkkinä nyt vaikka häät ja se että kihloihin meneminen todella on lupaus naimisiinmenosta. Ja muutenkin ajatukset menevät niin hyvin yhteen, ettei voi kuin ihmetellä.
Tosi hieno juttu :):):)
Lähetä kommentti