Ostin. Vuosi sitten. Hyvin on vuosi vierähtänyt sormus nimettömässä. Ei suuria riitoja, sitäkin enemmän kauniita muistoja. Olen kyllä onnellinen elämänkumppanistani. Miten jonkun kanssa voikin elämä olla niin helppoa vaikka välillä olisikin vaikeaa. Suurin ärsytyksen aihe onkin se kun työvuoromme menevät usein niin ristiin, että tuntuu ettei toista näe ollenkaan. Vaikka toisaalta tykkään kyllä edelleen olla itseksenikin. Vaikka olen kai sosiaalinen tai sellainen joka tulee toimeen miltei kaikkien kanssa, niin tulen kyllä hyvin toimeen myös itseni kanssa. Olenkohan siis ns. sinut itseni kanssa? Kaivellaan vähän itsetuntoani. Olen ehkä joskus aiemminkin tätä pohtinut, mutta kertausharjoitukset ovat opinnäytetyön äitipuoli vai miten se sanonta meni.
Ulkonäkööni olen tyytyväinen. Ainakin noin suurin piirtein. Tietenkin kiloja saisi karistaa jonkun verran pois. Oikeastaan sellainen 6-7 kiloa, niin sitten olisin painooni täysin tyytyväinen. Yksi asia ulkonäössäni kuitenkin vaivaa. Nimittäin ryhti. Minulla on erittäin huono ryhti. Ja tämä yhdistettynä huonoihin työasentoihin takaavat sen että vanhemmiten selkäni sanoo sopimuksen irti. En tiedä oikein miten saisin ryhtini paremmaksi. Pitäisi kai harrastaa ratsastusta. Ei kiitos kuitenkaan. Hevoiset on peloittavia.
Ikääni olen myös tyytyväinen. Tietenkin olen vielä nuori ja niin tulen sanomaan varmaan vielä kahdeksankymppisenä. Toki sitä huomaa, että nyt alkaa elämä ns. muuttumaan aikuisten elämäksi. On töitä ja kohta vaimo ja mahdollisesti lapsiakin jossain vaiheessa. Auton osto on mielessä, samoin oma tupa ja perunamaa. Tai ei ehkä perunamaata. Jännää. Miten tämä yhtäkkiä näin on mennyt? Heh. Olenkohan kymmenen vuoden päästä katkera kadotetun nuoruuden perään ruikuttaja. Toivottavasti en.
Luonteeni on ihan kiva. Tai ainakaan siitä ei ole kovasti valituksia kuulunut. Tulen ihmisten kanssa toimeen, niin kuin jo mainitsinkin. Olen iloinen luonne, vaikka sitä itse aina en huomaa. Olen hieman ujo. Arastan uusia tilanteita, vaikka toisaalta nautin niistä sitten kuitenkin. Uusien ihmisten tapaaminen jännittää kovasti. Onneksi se menee äkkiä ohitse. Ja suuressa porukassa vetäydyn usein taka-alalle. Jos ei sitten ole oikein tuttu porukka.
Huumorintajustani en voi puhua, koska kaikki kai pitävät omaa huumorintajuaan hyvänä. (No sen verran voin sanoa, että huumorintajuni on paska.)
Liian usein vieläkin meinaan sortua itsesääliin. En kuitenkaan niin pahasti kuin jokunen vuosi sitten. Onneksi rakkaani kanssa voimme puhua kaikki mieltä painavat asiat pois. Välillä se on kyllä todella vaikeaa saada niitä sanoja suusta ulos, vaikka toinen näkee selvästi että jokin nyt vaivaa mieltä.
Uskon asiat tällä hetkellä kalvavat mieltä, kun ei oikein meinaa saada otetta omasta uskostani. En osaa selittää asiaa, joten en selitä.
En jaksa enempää kaivella itseäni. Voisin vähän yrittää siivota tätä rakkaani kämppää ennen kuin hän pääsee töistä. Sitten menemme ulos syömään, enkä tarkoita parveketta.
Humppa Soi: Berliin Boom Orchestra - Fanfare Boom
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti