Maailma on totta

Nousen koneen äärestä ja suuntaan kohti ulko-ovea. Ovea ulkomaailmaan. Ovea ulos virtuaalielämästä. Avaan oven ja astun hämärään rappukäytävään. Painan oven kiinni ja naksahdus kertoo sen painuneen lukkoon. Puntaroin hetken pienessä mielessäni kumman valitsen portaat vai hissin. Päädyin portaisiin jos vaikka tulis sillä tavalla edes vahingossa liikuttua. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa saada itsestä niin paljon aikaiseksi että alkaisi harrastamaan jotain liikuntaa.

Ulko-oven takaa paljastuu taas mieleeni missä olen. Tampereella. Mustanmakkaran kaupunki. Enkä edes pidä mustasta makkarasta. Miksi olen täällä? Ai niin opiskeleminen. Röntgenhoitaja. Kuulostaa ihan hienolta, mutta mitenköhän sitten oikeasti. Kuvailla kaiken maailman vaivoja eri ihmisiltä ja eri paikoista. Eikä palkkakaan ole mikään päätä huimaava. Töitä nyt kumminkin pitäis olla tarjolla ihan hyvin.

Havahdun seisovani liikennevaloissa ja huomaan niiden jo vaihtuneen vihreiksi. Jatkan matkaani. Kohta huomaankin jo Maskun kattomainokset. Samalla hetkellä joku kaunis pyöräilijätyttö ajaa ohitseni ja katseemme kohtaavat. Tyttö hymyilee minulle. Oli varmaan jäänyt suupieleen jotain ruoantähteitä. Ei minulle muuten paljon hymyillä.
Mutta se siitä.

Ennen Maskua näen vielä kirpputorin mainoksen. Enhän minä voi sitä vastustaa vaan huomaan jo kohta selailevani sekalaisia pöytiä tietämättä oikein itsekään mitä etsin.
Sitten huomaan sen lepäävän melkein tyhjän pöydän päällä. Kaija Koon levy joka minulta vielä puuttuu ja vain 5 euroa. Maksan ostokseni ja myyjä laskee hintaa vielä puoleen. En laita vastaan.

Kun sitten vihdoin ja viimein pääsen Maskuun niin enhän minä sieltä löydä sitä kaipaamaani yöpöytää. Tottakai siellä on menossa joku älytön loppuunmyyntihässäkkä ja porukkaa virtaa kuin vettä Niilissä. Poistun kaupasta ostamatta mitään ja palaan kämpilleni samaa tietä. Matkalla tosin pyörähdän vielä ruokakaupassa ostamassa lihapiirakoita iltapalaksi, eli se siitä laihtumisesta.

Viimein reissuni on ohi ja uppoudun taas tietokoneen ääreen. Onko tämä muka elämää? Sitten kuulen eläkeläistyyppisen aloitus rummutuksen ja tajuan että sehän merkitsee että joku on lähettänyt minulle viestiä messengeriin. Sehän onkin eräs kauniimman sukupuolen edustaja Karstulasta päin ja tajuan taas että miten onnellisessa asemassa olenkin verrattuna poikamiehiin. Ei tarvitse yksin yrittää selvitä tästä elämästä.

Kiitos!