Istuin yksiössäni päiväkodissa harjoittelussa viettämäni päivän jälkeen. Söin maittavaksi ateriaksi synttäreiden kunniaksi mikropitsaa. Mannisen kanssa puhuin pitkään puhelimessa ja todennäköisesti keskustelun aiheena oli naiset ja ihastuminen. Tässä vaiheessa kuitenkin jotain pientä kutinaa oli jo ilmassa.
Ilta kului tietokoneen ääressä. Siihen aikaan messenger oli vielä kova sana ja sen kautta kävin keskustelua erään naispuolisen luokkakaverini kanssa. Puheeksi tuli synttärini ja hän lupasi että jos käytäisiin iltakävelyllä niin hän voisi antaa minulle synttärihalauksen.
Näin teimme. Lähdimme pimenevässä illassa kävelylle. Perhosia oli vatsassa niin kuin aina kun lähestyin luokkakaverini kerrostaloa. Perhoset hieman asettuivat kun kävelimme, mutta missään vaiheessa ne eivät poistuneet. Aluksi luokkakaverini puhui hermostuksissaan kuin papupata. Pikku hiljaa kävelyn aikana keskustelu muuttui aina vain vakavampiin aiheisiin ja voi miten tuntui mahtavalta jutella jonkun kanssa asiasta kuin asiasta. Miten se olikin niin helppoa puhua? Pystyi olemaan oma itsensä.
Kyllä siinä taisi tunti jos toinenkin vierähtää, kunnes lopulta päätimme lähteä takaisin omiin asuntoihimme. Kesken kotimatkan toinen meistä otti sitten puheeksi sen luvatun halauksen. Muistan vieläkin tasan tarkkaan sen kohdan missä halaus sitten tapahtui. Ja varsinkin sen tunteen. Se yllätti itseni aivan täysin. Miten pelkkä halaus voi tuntua niin vahvasti. Silloin tiesin että kyllä tässä on ihastuttu nyt toden teolla.
Halauksen jälkeen loppumatka meni aika hiljaisissa merkeissä ja koko illan ja yön en osannut ajatella muuta kuin sitä halausta. Ja se tunne mikä konkretisoitui tuossa ensimmäisessä halauksessa on edelleen olemassa.
Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, mutta onneksi tärkein on säilynyt. Se helppous olla toisen kanssa oma itsensä. Ja halu olla toisen kanssa.
Vaimoni. Eiköhän jatketa samaan malliin seuraavatkin kymmenen vuotta. Minä rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti