Puistossa

Vapaapäivä mennyt mukavasti. Aamulla vaimo lähti pojan kanssa taas puistoon leikkimään ja minä vietin laatuaikaa itseni kanssa. Sehän tarkoitti sitä, että oli oiva tilaisuus katsoa Laulu koti-ikävästä. Kävin sen aikoinaan katsomassa elokuvissa ja iski kyllä minuun. Koskettava dokumentti siirtolaisuudesta, juurettomuudesta, isyydestä ja elämästä yleensä. Kyllä se silmäkulmat sai kostumaan, mutta ei niin pahasti kuin odotin.

Iltapäivästä kävimme kaupassa ja uudestaan puistossa leikkimässä. Siinähän se päivä oikeastaan on mennytkin. Tykkään kyllä päivistäni. Vapaa ja työ sellaisista. Mutta ei näistä oikein mitään kerrottavaa keksi.

Tyhjän paperin pelko meinaa siis hiipiä taas kerran kimppuuni. En salli sitä. Ehei. Kirjoitan vaan. Dingokin kirjoittaa seiniin autiotalojen. Dingosta tulikin mieleeni että ensi keväänä Kaustisen musiikkilukio esittää Dingo-musikaalin. Siitä voi tulla hauska.

Musiikista taas tuli mieleen erittäin surullinen tarina. En tiedä uskallanko siitä tänne edes kirjoittaa. No kirjoitetaan kuitenkin. Sitä vartenhan tämä on että täällä voin käsitellä kipeitäkin asioita.

Eilen kun heräsin yövuoron jälkeisiltä uniltani vaimoni tuli viereeni ja sai maailmani järkkymään. Hän kertoi tykänneensä eräästä biisistä jonka kuuli radiosta. Aluksi ajattelin että kyseessä on joku Arttu Wiskari tahi Jesse Kaikuranta, mutta ei! Vaimoni tunnusti tykkäävänsä Cheekin Äärirajoille -biisistä. En voi käsittää. Pahin pelkoni on ollut aina, että vaimoni alkaa tykkäämään rapista. Rap on minulle kuin punainen vaate. Ja vielä Cheek! Ehkä tämän hetken artisteista kaikkein ärsyttävin.  En tiedä miten tästä selviän. Nyt on ensimmäistä kertaa avioliittomme todella koetuksella.

Humppa Soi: Iron Maiden - Dance of Death
Humpastalainattua: "I'll never go dancing no more."